Tänään kävin pienen tauon jälkeen tekemässä töitä, sillä vauvan äiti otti hoitovastuun vapaapäivänsä kunniaksi. Täytyy sanoa, että pienetkin käynnit työelämässä tekee hyvää. Samaa kertoo naiseni, joka on monen kuukauden jälkeen päässyt kodin ulkopuolelle ilman vauvaa. Ei sillä, että vauva-arki olisi jotenkin liian raskasta. Jokainen meistä vain tarvitsee omaa aikaa ja olisi hienoa, että tuota aikaa voi viettää sellaisten asioiden parissa, jotka kokee rentouttavaksi. Minulle sellainen asia on työ, vaikka en voi toki kieltää työni raskautta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kaikenlaiset onnistumsiet työelämässä saa kuitenkin aikaan sen, että saan voimaa ihan kaikkeen arjessa. Minä osaan, minä pystyn, minä tein sen. Olen kuitekin luonteeltani sellainen, joka ei niinkään luota omiin kykyihinsä ja siksi tuollainen asenne ja onnistuminen tekee aina hyvää itselleni.

Olen jo pitkään pohtinut miten saisin arkeani hieman rauhallisemmaksi niin, että minulla olisi aikaa myös kavereille. Huomasin nimittäin pohtivani sitä, miten vuosia meni lähinnä opiskelujen ja töiden merkeissä. Nyt kuin opiskelut on ohi, aikaa pitäisi olla enemmän myös kavereille. Nyt se töiden jälkeen jäävä vapaa-aika meneekin perheen kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, mutta kavereiden kanssa tulisi pysyä kuitenkin yhteyksissä. Heiltä kuitenkin saa myös paljon tukea, silloin ku elämssä tulee vastoinkäymisiä. Harva meistä selviää elämässä ilman suurempia vastoikäymisiä. En ainakaan usko niin. No nyt ollaan muutaman kaverin kanssa pyritty tapamaan kahvikupin ääressä hieman useammin. Vaikka olenkin ainut kaveriporukan isä, en koe että olen jotenkin erilainen porukassa. Toki olen sortunut puhumaan myös vauva-arjestamme, mutta en onneksi suuresti. Mietin juuri tänään, kuinka aikaanaa ennen omaa lasta, en juuri innostunut vauvojen ihannoinnista ja sen sellaisesta. Minulle kaikki vauvat oli samanlaisia ja oikeastaan nehän vain oli...ei niissä ollut ihmeteltävää moneksi minuutiksi. Nyt taas kuitenkin olleesani töissä huomasin kaipaavani omaa lasta ja odotin, että näen hänet jälleen illalla. Tämä on sellainen asia, jonka varmasti moni mies tunnistaa. Vauvoista ja lapsista tulee läheisiä asioita sitten, kun on itse tullut isäksi.

Kolmannen kirjoituksen jälkeen huomaan, että vaikka kuinka ajattelin, että blogikirjoitukseni tulevat käsittelemään hyvin erilaisia asioita, olen jotenkin jumittunut vauva-aiheeseen. Onhan se minun arkeani nyt ja siksi mielessäni päällimmäisenä. Toki uutisia lukiessani tuli jälleen mieleen monia asioita maailmanmenosta, joista voisin myös kirjoittaa, mutta ehkä syvällisempien kirjoituksien aika on myöhemmin.

Tänään tämä vauva-arki näkyi oikein konkreettisesti, nimittäin illalla oli kaupungin järjestämä vauvakerho. Omat fiilikset mennä tuollaisiin vauvakerhoihin on hieman ristiriitaiset, varsinkin kun kyseisessä kerhossa on tähän meneessä käyneet vain äidit. Tämän kerran teema oli kuitenkin se, että äidin ja vauvan mukana toivottiin myös miesten paikallaoloa. No olihan meitä siellä peräti neljä miestä.

Entä ne ristiriitaiset fiilikset. Minulle niitä luo kaikenlaiset laululeikit, joita tämän päivän kerhossakin oli. Tiedän, että ne kehittävät vanhempien ja vauvan vuorovaikutusta, mutta jostain syystä hyvin typerillä sanoituksilla varustetut laululeikit tuntuvat hyvin vaivaannuttavilta. Toki tulee omalle vauvalle laulettua kotosalla yksin kaikenlaista typerää, mutta tuollainen ryhmämeininki typerissä lauluissa ei vain toimi.

Vauvakerhon vetäjä kertoi, että vuorovaikutus omaan lapseen on hyvin tärkeässä roolissa ensimmäisinä kuukausina, jolloin määritellään paljon lapsen koko elämän suuntaa. Ajatus oli aika pelottava. Itsehän olen ollut ensimmäisen kuuden kuukauden aikana hyvin paljon töissä ja monesti vielä niin, että lähtiessäni töihin vauva nukkui ja tullessani kotiin vauva oli mennyt jo yöunille. Ainot kommunikoinnit vauvan kanssa itselläni oli lähinnä öisin, kun syötin häntä tuttipullolla. Se onkin muuten erikoista, miten olen koko tämän puolivuotta ottanut vastuuta tuosta yösyöttämisestä, sillä olen kuulllut muiden miesten lähinnä nukkuvan öisin, jotta jaksavat töissä seuraavan päivän. Meille tästä jaosta on tullut hyvin arkinen, enkä itsekään ole jaksanut asiaa juuri kritisoida, vaikkakin pitkinä työpäivinä toivoi, että voisi joskus nukkua yönsä kunnolla.

Tällaisia ajatuksia vauvakerho herätti miehessä. Kaikkiaan uskon kuitenkin, että menen vastaaviin kerhoihin vauvan kanssa nyt kun olen päävastuussa vauvan hoidossa. Herättämään hämmennystä ja kenties ihailua. Eräs tuttu mies nimittäin meni aikoinaan työttömäksi jäädessään "äiti-lapsi"-kerhoon, mikä tietenkin teki tilanteesta aika huvittavan. Tervetullut hän tietenkin oli myös sinne.

Ensimmäiseen tekstiin kannattaa varmaan hieman aukaista taustoja. Tämä blogi tulee käsittelemään arkeani ja pohdintojani maailman menosta. Olen jo pitkään pohtinut kirjoittaa omaa blogia, on sille lukijoita tai ei. Lähtökohdat eivät liene kovin hyvät, sillä ketä nyt kiinnostaisi kirjoitukset mieheltä, joka jää vauvan kanssa kotiin. Arki lienee kovin tylsää ja toisaalta ainakaan naiset eivät varmasti löydä itseään näistä teksteistä ja miehiä taas blogien lukeminen ei niinkään kiinnosta. Lukijoita tai ei, aion silti kirjoittaa.

Poikamme on nyt puolivuotias ja äidin opiskelukuvioiden vuoksi päädyin jäämään lapsemme kanssa kotiin. Pelkäksi koti-isäksi en itseäni toki miellä, sillä kaikki vapaa-aika, mitä lapsenhoidosta irtoaa menee töiden merkeissä. Onneksi nyt on sellainen työ, jota pystyn sovittamaan vauva-arkeen hyvin.

Olen pienen nuoruuteni hoitanut sisarusteni lapsia, mutta oman lapsen saaminen on tuntunut pitkään hyvin kaukaiselta asialta, kunnes kohtasin todellisuuden ja tajusin tulevani isäksi. Olin tilanteesta enemmänkin hämmentynyt, vaikka asiasta oli toki keskusteltu. Minustako isä? Onko minusta siihen vielä? Ei, en aio ottaa lapsesta kovinkaan suurta hoitovastuuta ennenkuin poika kävelee. Niin, noita ajatuksia sitä pyöritteli mielessä ja lopulta kaikki pohdinnat ovat olleet enemmänkin turhia. Kyllä, minusta on isäksi. Tottakai minusta on siihen nyt heti, liialla pohdinnalla minusta ei olisi siihen ikinä. Hoitovastuu on enemmänkin kunnia ja osoitus poijan äidiltä minulle, että hän luottaa minuun.

Näistä lähtökohdista ja ajatuksista lähdin isyyteen, koti-isän rooliin ja tähän blogin kirjoittamiseen. Kirjoitukseni eivät tule toki käsittelemään pelkkää vauva-arkea, vaan yhteiskunnallisia asioita, jotka tavalla tai toisella koskevat minua. Monet yhteiskunnassa vaikuttavat asiat tulevat kuitenkin kohtaamaan myös oman lapseni ja siksi ajatukseni onkin, että ei ole ihan sama minkälaiseen maailmaan lapseni kasvaa.